Tähän kohtaan vuotta lienee sopiva kirjoittaa pieni katselmus menneeseen ja tulevaan. Sitä tämä hetki nyt on, todella konkreetisella tavalla.
Loppuvuosi elettiin hilajiseloa puutarharintamalla. Se johtui sekä syysväsymyksestä, että uuden ja ihanan suunnittelusta. Meistä nimittäin tulee talonomistajia! Olen niin innoissani, että en malta housuissani pysyä. Talven aikana muutetaan uuten osoitteeseen, vanhaan -61 rakennettuun keltaiseen puutaloon. Pysymme Helsingissä, mutta tulemme edelleen asumaan metsän reunalla.
Ukko oli sitä mieltä, että minun pitää peustaa uusi blogi taloa varten, mutta minä olen sitä mieltä, että on se talon tuunaaminenkin Puskantakaa-puuhastelua, eikös vain? Eli luvassa on tulevaisuudessa perennapenkkejäkin suurempia projekteja, myös talon sisältä.
Mutta ensin saan kokea ensimmäisen (ja toivottavasti viimeisen) puutarhasta luopumisen aiheuttaman tuskan. Rivaripihammehan ei mikään laaja puutarha ole, mutta on se kuitenkin rakas.
Täällä olen opetellut puutarhuroinnin salat. Hiljalleen muokannut kaaoksesta mieleiseni puutarhan. Kokeillut, harjoitellut, onnistunut ja epäonnistunut.
Juuri nyt piirtelen karttaa puutarhasta uusille omistajille (jotka tuntuvat erinomaisen mukavilta ihmisiltä), jotta voivat tunnistaa kasvit jos/kun haluavat. Huokailen vähän väliä; kauniita kiviä ollaan kuljetettu milloin mistäkin hämäräperäisestä paikasta auton jouset pohjassa. Taponlehtimeri ja mahtavat kuunliljat kaikki olen saanut Annelta ja miljoona ihanaa perennahelmeä olen saanut Anitalta. Variegata-ratamo, jonka sain Suvilta on piiloutunut laattojen rakoihin. Akileijat ja esikot olen itse kasvattanut siemenestä ja viiniköynnöskin kasvaa varmaan satoikään ensi kesänä, sitäkään ei päästy koskaan maistamaan.
Monesta on pelastettu pala turvaan, mutta kaikkeahan ei voi kaivaa maasta mukaan. En usko että rakkaani, kaksimetrinen japaninvaahtera nousisi enää. Sitä tulee kova ikävä. Se ostettiin kun kuusvee oli vauva. Kuljetettiin alkukesän auringossa läheisestä rautakaupasta kotiin lastenrattaissa. Tänne jää hirmu määrä muistoja ja väistämättä vähän kirpaisee.
Pikkuruinen rakas metsäpuutarhani.
Vanhaan ei kuitenkaan voi tarrautua. Seuraava puutarha tulee olemaan täysin erilainen, nykyinen saa jäädä muistoihin pikkuisena metsäpuutarhahelmenäni.
Uudessa osoitteessa tulee kestämään kauan, ennenkuin ollaan siinä vaiheessa, että voisi puhua puutarhasta. Edes puolivalmista ei tule olemaan pitkään aikaan. Ensin pitänee syventyä taloprojekteihin kuten lattioiden uusimiseen, keittiön entisöintiin, hengittävien sisämaalien valintaan ja moneen muuhun uuteen ja jännittävään!
Ja kaiken tämän lisäksi ensi kesä tulee olemaan täysin poikkeuksellinen, sillä vietämme sen todella erikoisessa ja kauniissa paikassa. Siitä lisää kesällä sitten.
Siinä oli menneisyyttä ja suurta tulevaa kerrakseen! Hyvää tulevaa vuotta sinullekin, rakas lukija. Olet minulle tärkeä!
-Alix-
Tähän loppuun tulee pitkä ja sekalainen kuvakavalkadi muistoja rivaripihastamme...
Ipana auttoi puutarhassa jo vuoden ikäisenä. Kissat olivat kokeeksi pihassa,
mutta eihän siitä mitään tullut...
Kohta piti jo saada oma mutakko...
Näin se ipana nukkui päivät pienenä, satoi tai paistoi.
Yrttipenkin lievästi sademetsäinen fiilis.
Kevätlehtiä.
Rakas japaninvaahtera talviasussaan.
Vauva ensimmäisen kesänsä jälkeen vuonna 2009.
Ipana 2v-synttäreillään vuotta myöhemmin.
Tänä keväänä valmistunut kiveys ja japaninvaahteran alusen siistintä. Tulipa siitä juuri mieleiseni!
Sama alunen alkukesästä. Itse kylvetyn akileija McKanan ensimmäinen kukka.
Anitalta saatuja ihania palloesikoita.
Se hullu maa-artisokka, joka ei talttunut mullanvahdolla eikä edes laatoittamalla sen päälle.
Juuri sopivan villi alue talon edustalle, isojen mäntyjen alle.
Syksyllä isäni kehoitti tyhjentämään kriikunapuut. Olin hieman vastahakoinen, sillä viimevuotisia kriikunahilloja oli vielä jäljellä. Ihan sikahyväähän se on, mutta yksi perhe ei voi syödä sitä määrää hiloja, mitä on tullut tehtyä viimeiset pari vuotta. Silloin isäni heitti idean, että briteissähän noista tehdään liköörimäistä juomaa.
Huuhdotut ja kuivatut kriikunat isoihin purkkeihin.
Hahaa! ajattelin. Ja eikun netin syövereihin. Ja juupa, helppoahan se on kuin heinänteko. Hain Alkosta (vähän punastellen) neljä puolen litran pulloa vahvinta kossua, mitä heillä siellä oli. Eli 50%. Selitin vielä kassalla mihin tarkoitukseen olin niitä hankkimassa. Vastasivat minulle muovisesti hymyillen tyyliin "joopa joo".
Sitten hyökkäsin puskien kimppuun. Meillä ei mökillä ole kunnon tikkaita, joten nappasin kainaloon keittiöjakkaran ja painelin vuohenputkimereen. Iskin jakkaran maahan ja kapusin. Ja lensin suoraan namalleni alas tikkailta. Onneksi en kuusveen niskaan. Eihän maa kantanut moista hökötystä ollenkaan. Mutta paremman puutteessa jatkoin, aina joku jalka upposi ja kiikuin esimerkillisesti vinossa ja välillä alas rysähtäen. Kuusveelle taisi jopa tulla sanottua "älä sit tee tällaista". Hyvä äiti.
No, sitten itse tavaran valmistukseen.
Näyttäisi olevan kaksi tapaa tehdä kriikunajuoma. Joko pistellään hedelmät täyteen reikiä ja odotellaan 1-2 kk tai ollaan pistelemättä ja odotellaan 5-6 kk. Minä päätin pistellä reikiä ja odotella syyskuusta jouluun.
Eli lyhykäisyydessään:
• puoli kiloa sokeria (ihan maksimissaan, ensi kerralla kokeilen yhden purkin kokonaan ilman sokeria, sillä lopputulos oli todella makea)
• pari litraa kriikunoita
• puoli litraa vahvaa viinaa (esim. vodkaa, halvinta mahdollisinta)
Sokeria niskaan ja sitten vodkaa perään.
• parin litran lasipurkki
Pistele muutama reikä jokaiseen kriikunaan (käytin haarukkaa). Kaada ne purkkiin ja sokeri perään. Lopuksi viina perään ja kansi kiinni. Kääntele purkkeja välillä, muutaman päivän välein, kunnes sokeri on liuennut. Anna seistä muutama kuukausi. Avaa ja juo. Jos haluat, voit purstaa marjoista viimeiset mehut ja pullottaa koko komeus. Sokeri- ja alkoholipitoisuutensa vuoksi juoma säilyy pitkään. Itse säästin kosanderipullot ja lopputulos melkein mahtui niihin.
Itse juomahan on laimeampaa alkoholipitoisuudeltaan kuin viina, minkä purkkiin kaataa, mutta tämä ei kuitenkaan, todellakaan ole alaikäisille tarkoitettua juomaa! Itse ajattelin kokeilla tehdä tästä shampanjadrinkin uutena vuotena. Veikkaan, ettei tule pahaa.
Kansi kiinni ja käännellään muutaman päivän välein.
Kun marjat ja sokeri olivat purkissa, en uskonut viinan enää mahtuvan, purkki oli jo aivan täynnä! Videosta näkee, kuinka ilma hiljalleen tulee pois sokerin ja marjojen seasta ja lisää voi taas kaataa.
Ilmavaivapurkki, hehee!
Mutaman kuukauden jälkeen purkissa näyttää tältä.
Eikun kansi auki ja maistelemaan!
Ah! Maku on enempi kirsikkainen kuin luumuinen. Erittäin makea, täyteläinen ja mehuisa. Petollinen, sanoisin myös!
Minua jäi vielä harmittamaan runsas yllijäänyt määrä kriikunoita. Maistelin yhtä, ja totesin siinä olevan jotain kirsikkaista rommirusinamaisuutta. Joten hiljaisena iltana pullotin juomat ja samalla otin ja kaivelin kivet kriikunoista. Surautin hedelmät kevyesti sauvasekoittimella ja lopputulemana oli viisi purkillista K18-hilloa (kriikunoita oli tekeytymässä *kröhöm* neljä purkkia). Toiminee superhyvin vaniljajäätelön kanssa. Pitääkin kaivaa jäätelökone esille pitkästä aikaa! "Hillosta" saa myös lapsiystävällisen kuumentamalla, mikä ei säilyvyyden kannalta ole huono ajatus muutenkaan. K18-hillo on alkoholipitoista ja sokeripitoista, mutta en ole varma kauanko se säilyy jääkaapissa. Enkä usko, että se jää sinne niin pitkään, että säilyvyysaika selviää!
Tämä jäi jäljelle, Hmm. Ovatko oliiveja, viinirypäleitä, vai mitä?
Kivet ulos plup ja loput kulhoon. Sitten sauvasekoittimella surrur ja lopputuloksena herkkua kaupan päälle!
Taitaapi olla aika esitellä ukon oma pihantuunausprojekti. Se valmistui jo toissasyksynä, mutta sen esittely on aina vaan jäänyt, koska jostain syystä unohdan aina ottaa kuvat lopputuloksesta.
Kaikki lähti siitä, että ukko pari vuotta sitten innostui grillaamisesta. Joka päivä, joka säässä. Talvella luotiin metriseen lumipeitteeseen käytävä grillille. Ukko vähän huokaili, että pieni katto grillin yllä olisi poikaa, niin grilliä ei tarvitsisi erikseen etsiä joka lumentulon jälkeen.
Toissakeväänä kun päätin ruveta pyöräilemään enempi aloin puolestani haaveilemaan pyörävajasta. Ja puutarhakaappini ei kyllä ollut mikään kauneuden huippu. Naapurin lapset pitivät sitä baja-majan näköisenä, ja kaappi ristittiin vaja-majaksi.
Päässä alkoi taas palapeli ruksuttamaan ja piirsin ukolle mallin grillikatos-puutarhavaja-pyörävajasta.
Tästä sekasotkusta siis lähdettiin:
Aikamoinen kaaos, ihan selvästi tälle piti tehdä jotain. Nurmikkokaan ei koskaan kasvanut tuota paremmin (kuva lokakuulta 2013).
Alla on havainnekuva, jonka tein ukolle tuon ylläolevaan kuvaan. Musta mötikkä on savustimemme. Vaakalaudoitetussa osassa oikealla on puutarhakaappi, jonka ovet aukeavat grillikatoksen alle. Aidan vieressä on pyörävaja, jonka ovi aukeutuu pihaan päin. Tukia puuttuu ja vaakalaudoituksen on tarkoitus olla samantyylistä kuin aitakin. Mutta tämä onkin vain havainnekuva, oli minulla toki mittapiirroskin ylhäältäpäin. Ukko hyväksyi tämän.
Talven aikana säädin fotarissa "piirroksia", ja tässä on versio, jonka ukkokn hyväksyi.
Tässä kevätkuva, jossa nurkka on tyhjennetty. Vielä piti kaivaa kaksi marjakuusta ylös ja siirtää etupihaan...
Runko pystyssä. Pyörävajan ja kaapin välinen seinä on tuo oikeanpuoleinen vesivanerilevy. Kaapin valoisuuden maksimoimiseksi takaseinästä ei tehty umpinaista ylös asti, vaan yläosa tehtiiv väljistä vaakalaudoista. Hyvä valinta olikin.
Kesä alkaa jo olla – valokate on laitettu, lisäksi kaapin hyllyt ja ulkopaneli. Valkoinen hyllykkö oli vain väliaikainen.
Ja lopuksi ne "edustavat" loppukuvat. Valitettavasti en koskaan saanut otettua kesäkuvaa tästä, se onkin sääli!
Lopullisen katoksen koko on noin 3 x 2 metriä. Katoksen alle mahtuu mainiosti grillaamaan, myös näin ensilumien jälkeen. Pallogrillin vieressä seisoo yleensä savustinkin, mutta se on tällä hetkellä mökillä. Perällä on pieni hyllykkö, jossa eri sinkkiämpäeissä on erilaisia savustuspuita.
Koko taloyhtiössä ei ole minkäänlaista katonreunaa, joten olen ollut onnellinen katon suojasta. Olen keväisin tehnyt kylvöjä ja koulimisia katon alla, kun on se tietty keli, kun sataa vähän, mutta on aurinkoista ja jo riittävän lämmintä, eikä millään raaskisi mennä sisälle.
Oikealla näkyy puutarhakaappini, johon mahtuu paaaaljon ruukkuja, lannoitteita ja pientarpeistoa. Sen ja talon seinän väliin jää vielä mukava aukko, johon saa lapiot ja haravat piiloon.
Lumen alta ei näe, että koko piha on nyt laatoitettu vanhoilla laatoilla ja kokonaisolemus on todella paljon siistimpi!
Ja mitä tärkeintä! Skrollaa alkuun ja vertaa, kuinka hyvin ukko toteutti piirrokseni! Hän päätti itse lyhentää katosta hieman, mutta muuten arkkitehti sai aikalailla toivotunlaisen lopputuloksen.
Koko komeus valmiina. Viel pari vuotta, ja puu on haalistunut samansävyiseksi kuin aita. Hyvin on toiminut jo pari vuotta!
Tähän mennessä Suomessa ei ole ollut minkäänsorttista kotilo-etana-opasta. Ei sitten minkäänlaista. Netissä kuuluu pitkin kesää avunhuutoja: "Onko tämä lehtokotilo", "Onko tämä nyt se pelätty espanjalainen?". Ja usein vastaus valitettavasti kuuluu "En tiedä, tapa se varmuuden vuoksi".
Onneksi nyt on helpotusta tiedonhakuun. Elokuussa ilmestyi paksu ja kaunis opus "Suomen kotilot ja etanat". Kirjassa esitellään lajeista sekä niiden fyysinen koko, levinneisyysalue sekä vaikka mitä muuta kiinnostavaa. En ollut tajunnut, kuinka paljon kotiloita ja etanoita maassamme on!
Yksi kirjan kirjoittajista, nilviäistutkija Ilmari Valovirta, kävi työpaikallamme esittelemässä teosta ja kertomassa sen synnystä. Tätä tiedon järkälettä on hänen mukaan valmisteltu 15 vuotta, mutta kuulemma sitä ei olisi voinut julkaista aiemmin. Syy tähän on tekniikka. Pienimmät kotilot ovat alle millimetrin kokoisia, ja koska tekijät halusivat kunnon rakennekuvat kaikista lajeista, piti istua nätisti odottamassa, että sellainen tekniikka kehitettäisiin.
Mutta nyt se aika ja siten myös kirja on täällä! Suosittelen lämpimästi sen hankintaa, sillä nämä mahtavat hyötyeläimet ansaitsevat paikan puutarhoissamme. Aniharva laji on riesaksi puutarhureille ja viljelijöille ja tämän kirjan avulla ne tunnistaa helposti ja varmasti, eikä tarvitse "varmuuden vuoksi" listiä yhtään ainutta puutarhan tuikitarpeellista työmiestä.
Voisi kuvitella, että aiheesta sikiäisi tylsiä, kiinnostavimmillaan limaisia aiheita, mutta tätä kirjaa on ilo selailla!
Olitko kuvitellutkaan, että meiltä löytyy näin monta ja näin kaunista kotiloa! Ja kuvassa on vain murto-osa lajeista.
Kirjoitan muuten kirjasta ihan puhtaasta mielenkiinnosta, en ole saanut edes kirjaa itselleni (kuvaamani kappale on työpaikan omstuksessa). Omasi saat täältä: tibiale.fi tai vaikka prismasta. On ne nilviäiset vaan kiehtovia!
Välillä pitää hengähtää. Loppukesästä puutarha näytti työmaalta, ei huvilta. Uusi kasvihuone ei juuri edistynyt, ja pienetkin edistykset olivat tuskan ja hampaidenkirisyksen takana. Pakko pitää lomaa koko hommasta.
Sain kuitenkin puutarhan peiteltyä talvilepoon. Haravoin lehtiä, jotta herkimmät kasvit saisivat edes jonninmoisen peitteen, jos viime vuoden lumettomuus taas iskee. Viime talvena menetin kaikki bellikseni ja yhtä palloesikkoa vaille kaikki esikkonikin. Nyyh. Nyt on hirmu määrä erilaisia esikoita vauvalassa ja belliksiäkin sain ihanalta Anitalta, jotka ovat syksyn väsymykseni aikana onnistuneet siementämään ympäriinsä. Kesällä ei mikään vihreä onnistunut nostamaan päätään perennojen välistä, siitä pidin kuusveen kera huolen!
Kasvihuone sai syksyllä vielä ensimmäisen koristeensa!
Mökki ei saanut kunnon talvisiivousta. Ruoat pakkasin pikaisesti säilytyslaatikoihin jyrsijöiden ulottumattomiin ja vaatteet ja liinavaatteet tuli raahattua kaupunkiin sikinsokin ikean kassissa. Siinäpä se. Tulkoon talvi.
Sisällä olen kuitenkin intoillut. Muistatteko postauksen ekasta orkideastani, joskus vuosi sitten? No, niinhän siinä kävi. Akvaario tyhjeni ja nyt siihen on hiljalleen nousemassa pieni pala orkideaviidakkoa. Ihana olla jälleen noviisi ja saada kokea ja oppia uusia ja ihmeellisiä asioita!
Perhosia puskee ovista ja ikkunoista!
Ulkomailta lentää erikoisempia yksilöitä vaivihkaa. Hupsis!
Nyt on vihdoinkin sapatti tehnyt tehtävänsä – löysin itseni pinterestistä selailemassa puutarhakuvia. Kyllä mevaan ollaan niin onnekkaita täällä pohjoisessa, kun saamme tämän hiljaiselo-, uudelleenlatautumis- ja inspiraationkeruuvaiheen. Vaikka kuinka ketuttaa kauden lyhyys, niin luulen, että odotus on puoli ruokaa ;) On aikaa palautua puutarhakrapulasta, aikaa kerätä intoa ja inspiraatiota. Jos asuisimme vaikka eteläruotsissa olisi hädin tuskin kasvit peitelty ennenkuin narsissit nousevat. Ei siinä kerkeä toipua.
Mutta! Paljon on toki myös tapahtunut. En ole maannut peittojen alla talvimasennuksen kourissa, vaikka puutarhakengät ovat olleet aika visusti kenkähyllyssä. Kuvia erinäisistä projekteista ja resepteistä löytyy kännykästä, nyt pitää vaan löytää aikaa jakaa ne teidän kanssa.
Ja suurin on edessä talven aikana! Olen aivan sekaisin jännityksestä, vatsassa on perhosia (ei perhosorkideoita kuitenkaan) ja päässä humisee. Välillä tuntuu siltä, kuin olisin vastarakastunut. Kerron kyllä pian, mistä on kyse! Ihan pian! Jeee!
.jpg)
.jpg)
