Elämäni puut

Pysähdyinpä eilen keskellä yötä facebookissa lukemaani kysymykseen. Mikä on lempipuusi? Kivenpyörittäjä-Jaani sen kysyi ja moni vastaus siinä perässä oli.

Mietin mitä itse vastaisin, mutta sormi pysähtyi. Tajusin yhtäkkiä, kuinka moni puu ja pensas on ollut minulle elämäni aikana tärkeä.

Pienenä, kasvaessani Helsingin laidalla, kasvoi leikkipuiston reunalla tiivis rivi pähkinäpensaita. Niiden lomassa leikittiin piilosta ja niiden pähkinöitä söin vihreinä. Varmasti vatsa oli kipeä, mutta sitä en muista, pähkinöiden koostumus ja maku muistuu kyllä, vaikka olin viisivuotias silloin.

Samaan aikaan kotipihan laidalla kasvoi ryteikkö paksuvartista tuomea, jossa oli mainiota kiipeillä. Koskaan en ole sen jälkeen nähnyt niin mutkalle kasvaneita, paksuja tuomeja (tuomia, miten tuo puu oikein taipuu?). Niiden alla oli muhevaa multamaata, kuin jättikokoinen lehtikomposti, ja moni kaivoi sieltä lieroja ongintaa varten. Olen tuomelle allerginen, joten sen kukinnosta muodostui jokavuotinen varoitusmerkki.

Mökillä kiivettiin siskon kanssa rannassa kasvaviin suuriin, muhkuraisiin saaristomäntyihin. Sitten isoisä kertoi kauhutarinan siitä, että puiden juurelle olisi haudattu hukkuneita merimiehiä. Niiden puiden humina on siitä lähtien tuntunut ihmisten kuiskauksilta.

Kun menin kouluun reunusti koulutietäni lehmukset. Joka aamu ja joka iltapäivä kävelin pitkää puukäytävää kotoa kouluun ja takaisin, asuin siis samalla kadulla. Yhdeksän syksyn ajan odotin sitä hetkeä, kun sai taas kahlata kuivissa lehtikasoissa niin, että kahina vaan kävi. Nyt poikani käy samaa koulua.

Koulutie tänään. Koululainen toki istui visusti autossa. Nykynuoret...

Kun muutin kotoa oli lehmus edelleen mukanani, sillä Töölöläisestä ikkunasta en nähnyt muuta, kuin lehmuksia.

Nuorena aikuisena puille ei juurikaan ollut aikaa. Oli vilinää ja työuran alkua ja harrastuksia. Mutta kun ukon kanssa lopulta mökkiydyttiin syntyi ensimmäinen vihasuhde puuhun, pihlajaan. Sitä puskee mökillä joka paikasta ja jos sitä ei kitke ja raivaa muuttuu se pöheiköksi. Siinä ilakoi tuhannet hyttyset, mäkäräiset ja varmasti pahat hengetkin. Nyt ymmärrän, muksi äitini vietti aikaa kitkien pihlajaa keskimetsästäkin.

Inhokki. Inhokki. Inhokki.

Pihlaja on siitä lähtien seurannut minua. Paimentessani konttausikäistä poikaani edellisen asunnon hiekkalaatikolla puski pihlajat viereen. En voinut vastustaa, pakko oli kitkeä. Poika söi hiekkaa ja minä olin pylly pystyssä metsässä. Ja nyt, uuden talon pihassa, puskee pihlaja jälleen metsänreunalta. Kyllä minä vielä sille näytän!

Mutta on aikuisiälläkin rakkaussuhteita puihin. Edellisen asuntomme pihaan jäi rakas japaninvaahterani. Rivaripihan komistus, joka istutettiin, kun poika oli puolen vuoden ikäinen. Sen, jos olisin saanut mukaani... Saman taloyhtiön reunalla kasvaa hevoskastanja jonka naapurimummon mies oli siemenestä kasvattanut. Mummo muutti vanhainkotiin, mutta tarina jäi mieleeni ja aamuisin katselin aina puuta ikkunasta ja mietin elämän ja sukupolvien kulkua. Juuri kun olimme muuttamassa, löysin itäneen kastanjan. Sen otinmukaani ja katsotaan, saako ukon tarina jatkoa meillä.

Viimeinen kuva rakkaasta japaninvaahterasta. 

Mökillä on vielä rakas hapankirsikka, jonka juurelle kissani on haudattu. Rehevänä kasvava puu onkin kissan puu ja tervehdin puuta ja kissaa yhdessä aina, kun saavumme mökille. Loppukesästä kun keitämme kirsikkamehua ja syödään kirsikkapiirakkaa kiitän kissaa sadosta.

Hapankirsikka 'Fanal' kevätkukassa keväällä 2015.
Puu on nyt nähnyt seitsemän kesää meillä. 

Pesäkuusi istutettiin talon nurkalle, ukon valinta. 

Nyt on uusi talo ja uusi piha. Pihaan on heti ensitöiksemme istutettu yhtä sun toista, mutta vielä en tiedä mistä puusta tai pensaasta tulee tulemaan pihan sielu. Sen aika kertokoon.

Miten sitä mitenkään voisi valita lempipuutaan, kun niin moni puuyksilö on ollut lajiaan tärkeämpi?



-----------------------------------------------

Tykkää Puskantakaa-Facebooksivuista, niin saat ilmoituksen uusista blogipostauksista!
Puskantakaa löytyy nyt myös Instagramista.