Kesän 2013 iisakin kirkko

Olen viimeistelemättömien projektien kuningatar, tarvitseeko mainita? Syy lienee siinä, että projektit aina suurenee tehdessä.

Tällä kertaa kaikki alkoi siitä, että isoäidin vanhaa penkkiä piti kunnostaa, sillä se oli täynnä vuohenputkea ja juolavehnää, iirikset olivat peittäneet pionit alleen ja koirakin taisi olla penkkiin haudattuna (päätellen siitä, että kerran sain hampaan kouraan kun mylläsin kasvien ympärillä, yäk!). Samalla uusi penkkini pursui jo äyräiden yli kun minä, älyn valo, olin istuttanut hurmoksellisen määrän eri lajeja tajuamatta niiden lopullista kokoa (kuten "reunuskasvi" nimeltään harmaamalvikki). Aloin siis pohtimaan kolmatta penkkiä, johon saisin siirrettyä perennaa kummastakin penkistä.

Tästä lähdettiin 29.6.

Askelmoin pihaa edestakaisin, mietin ja rapsuttelin päätä. Vanhan pihakoivun kanto olisi kiva saada pois, mutta se ei ollut realistinen ajatus. Mitä, jos sen saisi piilotettua penkkiin? Ja kuunliljastokin olisi jakamisen ja kitkemisen tarpeessa. Hmm. Kepeillä muotoilin mahdollista penkkiä nurmikolle. Kehtaisinko räjäyttää puoli pihaa? Nurmikkoa olisi vielä ihan riittävästi penkin kera, ja lisäksi tuo alue on aina ollut hieman tyhjä ja toimeton. Penkki kyllä piristäisi sitä. Kyllä, tein päätökseni.

Esittelin idean ukolleni. Hän nyökytteli ja oli sitä mieltä, että kuulostaa hyvältä (kuten yleensä on mieltä kun esittelen projektejani, vaikka hyvin tietää joutuvansa vielä hikoilemaan). Minä silloin totesin, että projekti on niin suuri, että sen voisi toteuttaa osissa, puolet tänä kesänä ja puolet seuraavana. Mies sanoi " Juu, mutta kuoritaan koko alue, että sen muoto jää muistiin". Famous last words.

...ja talosta päin katsottuna sama.

Kuorittiin siis. Aloitusajankohta oli kesäkuun loppupuoli - perennojen siirrolle huonoin aika vuodesta. Keskitalvikin lienee parempi ajankohta kuin paahteisin kesähelle. Pelkäsin kuunliljojen puolesta, selviävätkö ruukkuihin nostamisesta keskellä kesää... No, ei auttanut, kuin laittaa ne varjoon ja kastella tiuhaan.

Sitten mies keksi, että kun vanha pihakoivu piti kaataa, niin penkkiin pitää saada puu. Mies sitten osti omenapuun. Joka oli istutettava sille puolelle penkkiä, jota oli määrä jatkaa ensi vuonna. Hmm.

3.7. Aino, siinä se on.

11.7. Kiven takana oli "perennapenkki".
Jossa siis lähinnä kuollut happomarja ja "ketokukkia".
Kuorin sen huspois, kaunis kivi näkyviin!

Kesähelteellä työ tuntui mahdottomalta. Nurmikkoakin siirtyi pikku-pikkupalaset kerralla, vuolaan hien saattelemina.

14.7. Enää kuunliljat ja iso sanainen siirtämättä.

17.7. Kaikki kuorittu - vihdoin!

17.7. Mies pyöräytti penkin perälle mahtavan penkin maasta löytyneistä kivistä.

Kun alue oli kuorittu 10 cm syvyydeltä levitin kevyen katekankaan maanpinnalle, hidastuu juolavehnän läpipuskeminen. Ainakin toivottavasti. Upotin myös rivin kierrätystiiliä maan tasalle, että nurmen leikkuu on helpompi. Tämän tekniikan tarkempi ohje löytyy taannoisesta nksipirkasta.

20.7. Alueet rajattu ja kankaat paikoillaan.

Koska budjetti oli lähestulkoon nolla, piti käyttää enempi aikaa ja lihasvoimaa. Ja koska projekti oli minun, päätin koittaa vaivata miestä mahdolisimman vähän ja tekisin mahdollisimman paljon ilman apua, että mies saisi keskittyä omiin kesäharrastuksiinsa. Pelkkä ajatus alkoi jo tuntumaan selässä...

Sitten multa-asiaan. Maatilan väki olivat saaneet muutaman rekkalastillisen vesilaitoslietettä, jota olivat vuoden varastoimisen jälkeen levittäneet pelloille. Jämistä saimme kuulemma ottaa käyttöömme niin paljon kuin halusimme. Jei! Mikä kultavaranto! Ja lykkykaupalla saimme vettynyttä puutarhakalkkia ilmaiseksi kaupasta. Wohoo! Tämä vaan vaan tarkoitti sitä, että lietemultaa piti ajaa läheiseltä pellonreunalta laastipaljuissa sen kokoisina satseina, mitä farmariautoomme sai mahtumaan. Ja hiekkakuopalta piti hakea hiekkaa samalla tekniikalla. Monen monen moooonen monta satsia.

Eikun sekoittelemaan. Puolikas laastipaljullinen lietemultaa kottikärryyn, päälle pari-kolme lapiollista hiekkaa, lopuksi reilusti kalkkia ja sekoitus lapiolla. Ja toista. Ja toista. Ja toista. Koska kalkki oli vettynyttä, niin sitä ei tietenkään niinvaan levittänyt, vaan se piti murustaa käsin mahdollisimman hyvin. Kokeilin toki ensin veteen sekoittamista, mutta se toimi just niin huonosti, kuin olin ajatellut sen toimivan. Onneksi avattu kalkkisäkki kuivui muutamassa päivässä auringon paahteessa ja sen saattoi murskata ämpärinpohjallisen kerrallaan. 

Muutaman päivän päästä selkä alkoi antaa periksi ja lempeän miehen erityisen pitkä pinna oli palaa minun jatkuviin hiekkakuoppa-apu ja multakasanouto-keskeytyksiin. Ja minulla alkoi päässäkin hiljalleen napsua tuo multa-hiekka-kalkki-sekoita -toisto. Monotoniaa rikkoakseni kuuntelin radiota kuulokkeilla, puhelin työnnettynä pikkuruisiin shortseihin ja kuulokkeen johto solmittuna bikiniyläosan nauhaan selkäpuolella, etten sotkeentuisi siihen. Ja kuitenkin hiki valui. Fiksuinta tekemistä, mitä kesähelle-lomapäivillään voi keksiä, eikö? 

23.7. Varjoisamman puolen tiilet kutakuinkin ladottu ja ensimmäinen kerros multaa levitettynä.

26.7. Vihdoin -vihdoin -vihdoin!!! 

Kun varjoisampi penkki oli valmis ja suuremman penkkipuolen ensimmäinen multakerros oli levitetty, laskin sekoittaneeni reilusti yli 80 kottikärryllistä multaa. Loppua kohden selkään ei enää sattunut, vaan lihakset olivat kehittyneet vastaamaan työtä! Bodaajat olisivat kalvenneet kateudesta mun selkä- ja hartialihaksille. Ja jo olin rintakin rottingilla, kun vihdoin oli jotain valmista!

Heti penkin valmistutuua tungin siihen kuola valuen erinäisiä kesän mittaan kertyneitä perennataimia. Mikä nautinto! Oikein antaumuksella sommittelin ja mittailin ja mietin kukinta-aikoja ja väriyhdistelmiä.

Mies vallan innostui tästä välietapista ja yllätti minut ehdottamalla suunnitellun pergolan rakentamista. Ja osaavana miehenä hän otti ja pykäisi tuon minulle muutamassa hassussa tunnissa. Pergolan laskeutuminen jotenkin sinetöi penkin ulkonäön ja tunnelman - näin, että siitä tulisi vielä hienompi, kuin mitä olin aavistanutkaan. Pergolaan haluan kasvamaan pari kärhöä ja viinin, mutta ensin puu on maalattava valkoiseksi. Vuoden päästä, kun on kestopuu kyseessä. Tämä oli varsin sopiva päätös kesälomalle!

27.7. Pergola laskeutui

27.7. Pergola ja piha toisesta suunnasta

Penkkiä saatoin siis enää rakentaa viikonloppuisin ja sekin satokauden kiireiden lomassa. Päätin yhtenä viikonloppuna laittaa happaman maan alueen eli pionipenkin kuosiin. Siihen kun ei tarvinnut murskata ja säätää kalkin kanssa. Perkasin puolet isoäidin pioneista hänen vanhasta penkistä ja istutin uuden valkoisen duchessin keskelle. Löysin alennusmyynneistä ihanan vaaleanpunaisen kärhön, saa nähdä miten se sopeutuu tuohon.

31.8. Pionipenkki valmistui

Hitaasti ja hampaita kiristellen täytin toista puolta penkistä, vaikka olin ensin ajatellut jättäväni sen ensi kesäksi. Enää en edes tohtinut laskea kottarimäärää. Miehen pinna sentään kesti himpan verran paremmin kun ei tarvinnut hakea kuin pari satsia multaa per viikonloppu. Mutta hänelle oli selvästi kehittynyt vakava-asteinen mullanhaku-allergia.

12.10 Vihdoinkin, iisakin kirkko valmistui!

Kyllä se päivä lopulta koitti, jolloin penkki oli valmis, vaikka monasti epäilin. Täytin penkkiä perennoilla sitä mukaan, mitä sain multaa tuotua, joten kasvien järjestys on aivan mielipuolinen. Ensi kesä taitaa sitten olla yhtä juoksuistutusta. Mikäs sen parempaa! Lopputulos on kyllä parempi, kuin mitä olisin voinut toivoa! Siisti ja jämpti, mutta ei uuden, steriilin ja vaateriin mitatun oloinen. Koko ajan olen jaksanut paahtaa eteenpäin ihan vaan katsomalla sitä, mitä olen jo saanut aikaiseksi. Tähän minun silmä ei kyllästy ihan vähään aikaan.

Kaikenkaikkiaan prosessi oli huomattavasti oletettua kivuliaampaa. Mutta eipä maksanut juuri mitään, tiilet maksoivat yhteensä noin 20€ ja katekankaat ehkä 60€. Mutta olipa siinä tekemistä muutaman penkkimetrin edestä!

Synttärini ovat lokakuussa, ja mies herätti syntymäpäiväni aamuna valokuvalla mökiltä. Hän oli hankkinut kuorma-autollisen multaa mökin pihaan! Oi sitä onnea! Kesän uurastuksen jälkeen osaan kyllä arvostaa tuota lahjaa enemmän kuin keskiverto mullansaaja.

Ja heti seuraavana viikonloppuna lipsahdin pihalle ja aloin perkamaan sitä isoäidin vanhaa kukkapenkkiä. Sitä, josta tämä koko härdelli alkujaan lähtikin. Ja kun multaa ei tarvinnut sekoittaa, valmistui uusi kaarevareunainen penkki parissa hassussa viikonlopussa!

Paras krapula ikinä

Kaikki puutarhaintoilijat tiedämme sen tunteen. Piha on hujan hajan, projektit kesken, kylvöt tekemättä, syyssuojaukset suorittamatta ja jopa puutarhalehti jää avaamatta pöydälle. Ei voisi vähempää kiinnostaa. On saapunut armas puutarhakrapula. Taudinkuvaan kuuluu yllättävä alku ja epäääräinen kesto. Se jatkuu vähimmillän useita päiviä, pahimmillaan vuosia. Itselläni krapula iskee kunnolla pari kertaa vuodessa. Viimeksi se iski keväällä, parhaimpaan kylvöaikaan. Oli chilit ja paprika kylvetty ja osa koulittu, ekat tomaatitkin tulilla. Sitten alkoi koko ajatus puutarhasta etomaan. Ja sen tietää, että se on menoa, ennaltaehkäiseviä keinoja ei taida olla.

Pahinta puutarhakrapulassa on se, että koko ajan hakee sitä hävinnyttä tekemisen makua, suree saamattomuuttaan ja pelkää, ettei tämä tällä kertaa lopukaan. Ihan kuin oikea tauti siis. Mitä kovemmat vaatimukset puutarhurilla on puutarhalleen, sen vakavemmin hän voi sairastua. Jos väsähtää edes viikoksi ja puutarha pääsee valloilleen niin voi tuntua entistä vaikeammalta nostaa kapula jälleen.

Omat hoitokeinoni puutarhakrapulaan on täysi silmien ummistaminen koko ahepiirille. Tosin vaatimustaso puutarhaprojekteilleni eivät ole mikään viimeiseen hiottu cottage garden -maisemaa joka on tiptop satoi tai paistoi. Olen antanut itselleni vapauden jättää työkaluja nurmikolle ja kitkentäjätekasoja nurkkiin, joten kun krapula iskee, niin kesken jääneet työt eivät ahdista. Niitä voi aina jatkaa sitku. Jos kevätkylvöt menevät kokonaan ohi on tilanne tietenkin tylsä. Mutta yleensä löytää aina jonkun taimitarhan joka myy yhtä sun toista tainta, joskushan sitä voi vähän oikaistakin, vaikka itse siemenestä kasvatettu olisikin "se ainut oikea". Puutarhurin pitää olla kuin puutarhansa ja joustaa sääolojen mukaan, ja vaikka iskisi pitkä kuiva kausi tai suuri syysmyräkkä, niin kyllä sieltä risuksastakin löytää jälleen puutarhansa. Viime keväänä kerkesin reilun kuukauden pituisen krapulan parannuttua vielä just kylvämään tomaatit, ainoastaan munakoisot jäivät välistä.

Noniin, tulipa kielikuvakylpyä, jee. Kun antaa itselleen vähän vapaata, sekä henkisesti että fyysisesti, niin into kyllä tulee takaisin. Yleensä sekin yllättäen ja varoittamatta, kuten Jäätteenmäen aksi ikään. Tällä kertaa päätin lääkitä itseni osallitumalla netissä siemenkirjeeseen, eli siemen-ketjukirjeeseen. Sitä odotellessa on syy silloin tällöin piipahtaa netin keskustelupalstoilla tunnustelemassa olotilaa ja kun kirje saapuu niin tiedän viimeistään tempautuvani mukaan seuraavalle kasvukaudelle.

Siihen mennessä kaivaudun sohvalle viltin alle, otan kissat syliin ja teen kaikkea muuta. Ehkä jopa avaan kaksi viimeistä numeroa ruoka-aiheista lehteä, mitkä ovat jääneet paitsioon. Siis marraskuu - voiko olla parempi hetki kärsiä puutarhakrapulaa?? No eipä ole.

NIKSIPIRKKA • Raparperia betonisesti

Jokainen piha vaatii vesielementin. Meille ei mitään uima-allasta tai edes karppilammikkoa saa mahdutettua, joten lintukylpy on oiva vaihtoehto. Lisäksi raparperinlehdet ja betoni ovat kuin tehty toisilleen. Siinä sopiva aihe lintukylvyksi!

Raparperihan on tuttu, mutta betoni on aine, jota etenkin me naiset kavahdamme, se tuntuu kovin miehekkäältä ja vaivalloiselta aineelta, se on myrkyllistä, se on pakko osata hakea rautakaupan ulkohyllyistä eikä sitä saa edes askartelukaupoista. Eipä hätiä, tässä pikaopas betonitöihin!

Hanki laastipalju ja sekoitin. Nyt oletan, että sinulla on jonninmoinen porakone, jolla pyörittää sekoitinta, ihan heppoisimmasta ruuvinvääntimestä ei varmaan tuohon hommaan ole. Käsinkin (siis jollain kauhalla) voi hyvin sekoittaa, mutta jos teet yhtä satsia enempää niin muutaman euron satsaaminen helpottaa työtä huomattavasti ja pääset nauttimaan itse valusta eikä sekoittelusta.

Seuraavaksi hanki betoni. Se on se sekava kohta. Aloitetaan muistuttamalla, että hankit BETONIA, et sementtiä.

Itse betonin haussa pitää sukeltaa raakaupan ulkopihalle, miesten salaiseen maailmaan, äyh. Sinne saa pääsääntöisesti ajaa autolla, eli siitä vaan prum. Etsi pihalta betonisäkkihylly ja sen jälkeen myyjä - mikä useimmassa rautakaupassa onkin projektin vaikein kohta. Kerro hänelle mitä olet tekemässä ja kysy mikä pelkästään vedellä sekoitettava aine olisi paras. Älä arvo itse! Valitse mieluusti se hieman kalliimpi versio, sementtilaasti tai vastaava, johon vain lisätään vettä. Ettei tarvitse säätää hiekan kanssa. Kerro myös haluatko oikein sileän pinnan betonityöhösi vai rouhean elävän pinnan. Ja varmista myyjältä nämä asiat kymmeneen kertaan: tähän sit lisätään vain vettäkö? Tämäkö oli sitä sileää/karkeaa? Tämäkö sopii hyvin koriste-esineiden tekemiseen ja kestää pakkasta?

Terassin suojaksi säkki, sen päälle muotoilin hiekasta kumpareen. 

Sen päälle raparperinlehti ja  betonia lätsis. Kuva © Samu Saurama

Jos et jaksa nostaa säkkiä autoon niin pyydä apua. Myyjä antaa sinulle lapun, ota se ja auto ja aja kassan suuntaan maksamaan.

Sitten kotiin projektia kohti, jipii! Tässä kohti alkaa nurinkurinvaikein-ajattelu. Pitää aikaansaada kulho, joten pitää rakentaa kasa. Sen voi tehdä maasta tai hiekasta tai mistä haluaa. Sen voi muotoilla vähän raparperilehden muotojen mukaan, siis aaltomuotoja reunoille. Päälle läntätään sopivan kokoinen raparperinlehti lehtiruodit ylöspäin. Vähän kannattaa ohentaa paksuimpia ruoteja ja varren kantaosaa, ettei ne kohdat betonista jää liian ohuiksi.

Monessa ohjeessa suositellaan öljyämään lehti ennen betonointia, mutta itse en ole huomannut irtoavaisuudessa eroja. Siis rapsutan käsin.

Betoni sekoitetaan muotin tekemisen jälkeen. Kaada sanko puolilleen betonijauhetta (älä hengitä sitä - se on myrkyllistä) ja lorauta vähän vettä sekaan. Sekoita surrur miehekkäällä porakone-sauvasekoittimella tai jollain kauhalla. Koostumus on sopiva, kun se on kuin suhteellisen tanakka kaurapuuro.

Kauho käsinekäsin betonia lehden päälle. Tee lehdestä muutaman sentin paksuisen - mitä suuremman lehden teet, sen paksumman. Omat lehteni ovat 50-60 cm ja viitisen senttiä paksu. Tee reunoista hiukan ohuemmat ja muotoile luonnolliset reunat. Tämän voi tehdä rauhassa, betoni ei kuivu käsiin. Kuitenkaan sitä ei kannata sekoittaa etukäteen.

Sitten malttia kehiin. Betonihan ei silleen kuivu, vaan siinä käy kemiallinen reaktio. Eli betoni ei saa kuivua ennenkuin reaktio on valmis, muuten se halkeaa. Mutta pakkasta ei saa olla, silloin ei tule mitään koko hommasta. Laita siis päälle muovisäkki ja muutama kivi painoiksi ympärille. Ilmatiivis ei kuitenkaan tarvitse olla. Ja koita antaa betonin kovettu muutaman päivän ennenkuin menet sörkkimään. Jos on oikein paksua betonia, niin se voi vaatia viikonkin.

Lopuksi rapsuta sormet rullala raparperinlehteä irti betonista. Tai anna luonnon hoitaa ne pois. Itse rapsutin pahimman käsin, annaoin lehtien kuivua  kesähelteessä ja juuriharjalla kuurasin kuivat lehdet irti pinnasta. Nämä olivat ensimmäiset betonityöni ja betonihammasta jäi kyllä kolottamaan tämän jälken!

Tässä kaksi vastamuotoiltua raparperilehden pohjaa.

Kovettunut ja kuiva betoni paljastui muovien alta viiden päivän jälkeen.

Kovin olin jännittynyt ensimmäistä nostaessani - kestääkö vai mureneeko käsiin. 

Ilme kertonee, että onnistui. Kuva © Samu Saurama

Betonistahan voit tehdä vaikka mitä. Jos teet esineen, jonka pitää kestää paljon kulutusta, kuten jokapäiväistä astumista, kannattaa se myös raudoittaa. Betoni muodostaa kemiallisen siteen raudan kanssa joka vahvistaa sen rakennetta. Itse en ole vielä raudoittanut mitään, pari talvea nämä kyhäelmäni ovat jo kestäneet, eikä vielä ole haljenneet edes ohuemmista renoista. Tosin olen tarkasti kääntänyt nuo nurin syksyllä, ettei vesi jää seisomaan niihin.

Ihanat kamalat pihatalkoot

Marraskuun ensimmäinen lauantai-aamu sarasti aurinkoisena ja mies häipyi työjuttujen pariin. Keksin ottaa viisveen kainaloon ja ajaa taimitarhaan hakemaan ulkovalosarjaa. Fiilisteltiin kauan – käytiin katsomassa, ettei pihaan ollut jäänyt yhtään alennusperennaa, katsottiin kaikkia hassuja kaktuksia, tutustuttiin hieman jänniin lihansyöjäkasveihin, ihasteltiin erikoisia orkideoita ja valkattiin vielä yksi sylillinen kukkasipuleita. Ihanaa oleilua.

Koska viisvee valkkasi itselleen hehkuvan kelta-punaiset tulppaanit, ajattelin josko suunnittelemani keltainen penkki tulisikin nyt toteutettua. Saisin siihen siirettyä kevätvuohenjuuret, keltaiset päivänliljat, maa-artisokat ja kultapallot. Tulppaanithan olisivat vain mainio lisä. Kotona etsittiin sahaa ja muita työkaluja, viisveen kadonneita yöhanskoja ja kiskottiin yhdessä puutarhavaatteet niskaan. Sitten astuttiin into piukeana pihalle. Keskelle taloyhtiön talkoita. Voi mätä.

Penkkihaaveet oli siis vaan siirrettävä ja haravanvarteen tartuttava. Vastahakoisesti sain muutaman kasan haravoitua ja jäin sitten naapurin kanssa jutustelemaan. Vähän ajan päästä pistettiin porukalla vatukko maan tasalle ja raivaussakset ja viikate senkun kilisivät. Aurinko paistoi ja alkoi työ lopulta maittamaan. Joku mainitsi tutun kaverin kaiman taloyhtiön talkoot männä vuosisadalla, jossa olivat intoutuneet raivaamaan niin, että oli kaikki aitettu matalaksi syreenejä myöden. Hetken päästä joku ilmestyi moottorisahan kanssa ja johan alkoi samaa oiretta ilmenemään tässäkin talkooporukassa.

 

Loppu hyvin kaikki hyvin ja muutaman tunnin uurastus (tai siis välillistä pipertämistä pysytellen suhteellisen lähellä tarjoiluja) sai siistiä jälkeä ja hyvän mielen aikaan.

Sitten olikin aika perustaa se keltainen kukkapankki. Silloin alkoi kaatosade.

NIKSIPIRKKA • koukutettua valoa

Kellot käännettiin viikko sitten talviaikaan ja pimeä alkaa toden teolla painamaan päälle. Viimeisetkin lehdet ovat lakastuneet ja pudonneet joten paljasta ja synkkää riittää koko pienen pihan täydeltä. Siinä riittävä syy ripustaa valoja. Jotkut haukkuu niitä jouluvaloiksi, minä sanon talven piristäjävaloiksi. Jos ne jättää koko kesäksi esille, voi ne kesäkuussa kutsua juhannusvaloiksi ja elokuussa rapujuhlavaloiksi. Vihreiden köynnösten välissä kesäaikaankin sytytetty ulkovalosarja on aikamoinen tunnelmanluoja. Mutta meillä on samanlainen piha kuin monella muulla, johon valosarjaa ei voi millään tekosyyllä jättää aitaan roikkumaan kesäksi.

Pimeyttä vastaan taistellessani olen niittipyssyllä takonut lukemattomia niittejä lauta-aitaamme. Joka syksy ärräpäät lentelee sotkuisia johtoja kohmeisin sormin selvitellessä ja niitit loppuvat joka kerta kesken. Keväällä ärräpäitä viljellään toisen kerran kun puukolla, ruuvarilla ja kynsillä repii ne sikinsokin pimeässä sinnepäin ammutut niitit irti laudoista. Niitä on joka kevät noin miljoona. Jotain piti keksiä. Päätin keksiä koukut.

Koukut saa käsin puuhun, ne vaan pitää pitää toisella
kädellä suorassa ja vääntää-työntää puuhun toisella,
kunnes koukku puree puuhun. Sitten koukku uppoaa itse,
kunhan jaksaa kääntää.

Ukko toi rautakaupasta pari pussillista koukkuja. Ne väänsin ihan sormivoimin lautoihin kiinni ja sitten pujottelin valot koukkuja pitkin. Tadaa! Tiukimmissa mutkissa pyöritin pari kertaa koukun ympäri ja kiristin aika kireälle, sillä pidän suorista viivoista (ja nuo alkavat jotenkin kuitenkin aina lerppumaan lopputalvesta). Valosarjan pään kiinnitin vielä yhteen koukkuun, että koko komeus pysyisi tiukkana. Piuha seinään ja se oli siinä. Keväällä ei tarvitse kuin rullata koko komeus jotenkin siististi kasaan (seuraava haaste) ja koukut saavat jäädä aitaan, ne eivät häiritse silmääni.

Valosarjaa valitessa kannattaa muuten kiinnittää huomiota useaan seikkaan. Etenkin (tietenkin), että se on led-sarja, joka käyttää murto-osan sähköstä vanhanaikaisiin valosarjoihin verrattuna (ledin hyötysuhde on myös parempi pakkasella, joten se sopii erinomaisesti ulkokäyttöön). Seuraavaksi varmista, että sarja on ihan varmasti ulkokäyttöön tarkoitettu (IP 44 tai suurempi luku). Halvin mahdollinen sarja ei myöskään välttämättä ole paras valinta, sillä se ei luultavasti näe toista talvea. Tosin valitettavasti on huonoja merkkivalojakin tullut vastaan.

Johtosotkua ei ollut tänäkään vuonna pakenemista...

Johdon värin ja itse valosävyn valinta ovat erittäin tärkeitä - musta johto valkoisssa kaiteessa ei ehkä ole tyylikkäin. Onneksi nykyään on paljon lähes läpinäkyviä sarjoja. "Valkoinen valo" voi tarkoittaa myös kaikkea keltaisesta siniseen valoon. Jos valo on kaupassa esillä, takista ihmeessä polttimon sävyä, ettet kotona yläty. Eri valmistajilla on myös erilaisia tapoa merkitä erityisen ekologiset valosarjat, seuraa mielellään myös näitä pakkausmerkintöjä. Ja tietenkin – tärkein kaikista – laita nyt hyvä ihminen se kellokytkin pistorasiaan, ettei valo valaise pihamaata oravien ja harakoiden iloksi. Ajastimella saa helposti ohjelmoitua valot pois päältä myös yön ajaksi, harvemminhan niitä pihavaloja ihailee nukkuessaan.

Mutta kaiken tuon löpinän jälkeen ei voi kuin todeta, että pientä valon ylellisyyttä pitää itselleen suoda tänä vuoden synkimpänä kuukautena.

Grillikatoksen raunan ympäri kiertää valosarja kahteen suuntaan.

Aitaa pitkin sarjaa riitti kolme kertaa edes takaisin. Pitkä sen sarjan olla pitää jos puuhaan lähtee!

Virallinen valvoja tarkastaa kireyden.

Lopuksi laitoin vielä yhden valosarjan etuoven lyhtyyn, 

jossa vuodesta toiseen olen pitänyt sammuneita kynttilöitä...

Kuukauden lopetus #lihatonlokakuu

Söisitkö silakkaa, jonka kilohinta hipoo 27 euroa? Minä söin – ja syönpä kaiken kukkuraksi toistekin!

Tähän se lihattoman lokakuun seuraaminen huipentuu, ensimmäisenä marraskuisena päivänä. Kokkaustaitoa on harjoiteltu ja opittu, etenkin kalaruokia on tultu tehtyä, eikä edes kalakeittoa kertaakaan. Salaatteja, jyviä, pähkinöitä ja erilaisia kasviksia olemme puputelleet ja olleet tyytyväisiä. Lihat, mitä olemme syöneet (ei, en koskaan luvannut kokonaan jättää lihan), on ollut suurimmaksi osaksi lähiriistaa, kaupan alennuslaariruokaa (eli viittä vaille roskiskamaa) tai mahdollisimman ekologisia ruokia, kuten nakit ja maksamakkara. Ja linja voisi hyvin pysyäkin.

Joojoo, ollaan käyty mäkkärissä muutaman kerran, tekopyhäksi en nyt ala. Olen jopa kokeillut heidän kalahampurilaista. Se kannattaa ostaa siksi, että se on valmistettu kestävistä kalakannoista pyydetystä sertifioidusta kalasta (MSC). Maun vuoksi sitä ei todellakaan kannata ostaa, sillä se on oikeasti PAHAA.

Nomutta, lopulta tähän lihattoman lokakuun huipennukseen - ihanaan silakkavoileipään. Herkkuleivän salaisuus on silakka - kylmäsavustettu silakka! Oi että se oli hyvää, kylmäsavulohelle on tässä kova kilpailija.

Tehdään näin: otetaan neliskanttiset rieskan näköiset leipäset, sivellään kumpaankin puoliskoon margariinia ja luomumajoneesia. Tomaattisiivuja lykätään väliin ja nypätään pari lehteä salaattiakaveriksi, lyödään vielä siivu cheddarsulatejuustoa ja pari silakanfilettä sekaan. Laitetaan leivät vastakkain ja voileipägrilliin lämpiämään. Rrrauh!

Nimekseen tämä ei-todellakaan-kevyt leipä sai "lits-läts-leipä". Sillä se ei pysy millään tasolla kasassa ja joka paikka on soosia ja tahmeutta täynnä ensipuraisun jälkeen. Mutta ah, olipa sen arvoista. Tämä nousi kertaheitolla kalaruokien top 10 -listalle!