Resepti • Kriikunajuoma K18

Syksyllä isäni kehoitti tyhjentämään kriikunapuut. Olin hieman vastahakoinen, sillä viimevuotisia kriikunahilloja oli vielä jäljellä. Ihan sikahyväähän se on, mutta yksi perhe ei voi syödä sitä määrää hiloja, mitä on tullut tehtyä viimeiset pari vuotta. Silloin isäni heitti idean, että briteissähän noista tehdään liköörimäistä juomaa.

Huuhdotut ja kuivatut kriikunat isoihin purkkeihin.

Hahaa! ajattelin. Ja eikun netin syövereihin. Ja juupa, helppoahan se on kuin heinänteko. Hain Alkosta (vähän punastellen) neljä puolen litran pulloa vahvinta kossua, mitä heillä siellä oli. Eli 50%. Selitin vielä kassalla mihin tarkoitukseen olin niitä hankkimassa. Vastasivat minulle muovisesti hymyillen tyyliin "joopa joo".

Sitten hyökkäsin puskien kimppuun. Meillä ei mökillä ole kunnon tikkaita, joten nappasin kainaloon keittiöjakkaran ja painelin vuohenputkimereen. Iskin jakkaran maahan ja kapusin. Ja lensin suoraan namalleni alas tikkailta. Onneksi en kuusveen niskaan. Eihän maa kantanut moista hökötystä ollenkaan. Mutta paremman puutteessa jatkoin, aina joku jalka upposi ja kiikuin esimerkillisesti vinossa ja välillä alas rysähtäen. Kuusveelle taisi jopa tulla sanottua "älä sit tee tällaista". Hyvä äiti.

No, sitten itse tavaran valmistukseen.

Näyttäisi olevan kaksi tapaa tehdä kriikunajuoma. Joko pistellään hedelmät täyteen reikiä ja odotellaan 1-2 kk tai ollaan pistelemättä ja odotellaan 5-6 kk. Minä päätin pistellä reikiä ja odotella syyskuusta jouluun.

Eli lyhykäisyydessään:

• puoli kiloa sokeria (ihan maksimissaan, ensi kerralla kokeilen yhden purkin kokonaan ilman sokeria, sillä lopputulos oli todella makea)
• pari litraa kriikunoita
• puoli litraa vahvaa viinaa (esim. vodkaa, halvinta mahdollisinta)

Sokeria niskaan ja sitten vodkaa perään.

• parin litran lasipurkki

Pistele muutama reikä jokaiseen kriikunaan (käytin haarukkaa). Kaada ne purkkiin ja sokeri perään. Lopuksi viina perään ja kansi kiinni. Kääntele purkkeja välillä, muutaman päivän välein, kunnes sokeri on liuennut. Anna seistä muutama kuukausi. Avaa ja juo. Jos haluat, voit purstaa marjoista viimeiset mehut ja pullottaa koko komeus. Sokeri- ja alkoholipitoisuutensa vuoksi juoma säilyy pitkään. Itse säästin kosanderipullot ja lopputulos melkein mahtui niihin.

Itse juomahan on laimeampaa alkoholipitoisuudeltaan kuin viina, minkä purkkiin kaataa, mutta tämä ei kuitenkaan, todellakaan ole alaikäisille tarkoitettua juomaa! Itse ajattelin kokeilla tehdä tästä shampanjadrinkin uutena vuotena. Veikkaan, ettei tule pahaa.

Kansi kiinni ja käännellään muutaman päivän välein.

Kun marjat ja sokeri olivat purkissa, en uskonut viinan enää mahtuvan, 
purkki oli jo aivan täynnä! Videosta näkee, kuinka ilma hiljalleen tulee 
pois sokerin ja marjojen seasta ja lisää voi taas kaataa. 

Ilmavaivapurkki, hehee!

Mutaman kuukauden jälkeen purkissa näyttää tältä.

Eikun kansi auki ja maistelemaan!

Ah! Maku on enempi kirsikkainen kuin luumuinen. Erittäin makea, täyteläinen ja mehuisa. Petollinen, sanoisin myös!

Minua jäi vielä harmittamaan runsas yllijäänyt määrä kriikunoita. Maistelin yhtä, ja totesin siinä olevan jotain kirsikkaista rommirusinamaisuutta. Joten hiljaisena iltana pullotin juomat ja samalla otin ja kaivelin kivet kriikunoista. Surautin hedelmät kevyesti sauvasekoittimella ja lopputulemana oli viisi purkillista K18-hilloa (kriikunoita oli  tekeytymässä *kröhöm* neljä purkkia). Toiminee superhyvin vaniljajäätelön kanssa. Pitääkin kaivaa jäätelökone esille pitkästä aikaa! "Hillosta" saa myös lapsiystävällisen kuumentamalla, mikä ei säilyvyyden kannalta ole huono ajatus muutenkaan. K18-hillo on alkoholipitoista ja sokeripitoista, mutta en ole varma kauanko se säilyy jääkaapissa. Enkä usko, että se jää sinne niin pitkään, että säilyvyysaika selviää!

Tämä jäi jäljelle, Hmm. Ovatko oliiveja, viinirypäleitä, vai mitä? 

Kivet ulos plup ja loput kulhoon. Sitten sauvasekoittimella surrur ja lopputuloksena herkkua kaupan päälle!

Tykkää Puskantakaa-Facebooksivuista, niin saat ilmoituksen uusista blogipostauksista!
---------------------------------

Projekti grillikatos

Taitaapi olla aika esitellä ukon oma pihantuunausprojekti. Se valmistui jo toissasyksynä, mutta sen esittely on aina vaan jäänyt, koska jostain syystä unohdan aina ottaa kuvat lopputuloksesta.

Kaikki lähti siitä, että ukko pari vuotta sitten innostui grillaamisesta. Joka päivä, joka säässä. Talvella luotiin metriseen lumipeitteeseen käytävä grillille. Ukko vähän huokaili, että pieni katto grillin yllä olisi poikaa, niin grilliä ei tarvitsisi erikseen etsiä joka lumentulon jälkeen.

Toissakeväänä kun päätin ruveta pyöräilemään enempi aloin puolestani haaveilemaan pyörävajasta. Ja puutarhakaappini ei kyllä ollut mikään kauneuden huippu. Naapurin lapset pitivät sitä baja-majan näköisenä, ja kaappi ristittiin vaja-majaksi.

Päässä alkoi taas palapeli ruksuttamaan ja piirsin ukolle mallin grillikatos-puutarhavaja-pyörävajasta.

Tästä sekasotkusta siis lähdettiin:

Aikamoinen kaaos, ihan selvästi tälle piti tehdä jotain. Nurmikkokaan ei koskaan kasvanut tuota paremmin (kuva lokakuulta 2013).

Alla on havainnekuva, jonka tein ukolle tuon ylläolevaan kuvaan. Musta mötikkä on savustimemme. Vaakalaudoitetussa osassa oikealla on puutarhakaappi, jonka ovet aukeavat grillikatoksen alle. Aidan vieressä on pyörävaja, jonka ovi aukeutuu pihaan päin. Tukia puuttuu ja vaakalaudoituksen on tarkoitus olla samantyylistä kuin aitakin. Mutta tämä onkin vain havainnekuva, oli minulla toki mittapiirroskin ylhäältäpäin. Ukko hyväksyi tämän.

Talven aikana säädin fotarissa "piirroksia", ja tässä on versio, jonka ukkokn hyväksyi.

Tässä kevätkuva, jossa nurkka on tyhjennetty. Vielä piti kaivaa kaksi marjakuusta ylös ja siirtää etupihaan...

Runko pystyssä. Pyörävajan ja kaapin välinen seinä on tuo oikeanpuoleinen vesivanerilevy. Kaapin valoisuuden maksimoimiseksi takaseinästä ei tehty umpinaista ylös asti, vaan yläosa tehtiiv väljistä vaakalaudoista. Hyvä valinta olikin.

Kesä alkaa jo olla – valokate on laitettu, lisäksi kaapin hyllyt ja ulkopaneli. Valkoinen hyllykkö oli vain väliaikainen.

Ja lopuksi ne "edustavat" loppukuvat. Valitettavasti en koskaan saanut otettua kesäkuvaa tästä, se onkin sääli!

Lopullisen katoksen koko on noin 3 x 2 metriä. Katoksen alle mahtuu mainiosti grillaamaan, myös näin ensilumien jälkeen. Pallogrillin vieressä seisoo yleensä savustinkin, mutta se on tällä hetkellä mökillä. Perällä on pieni hyllykkö, jossa eri sinkkiämpäeissä on erilaisia savustuspuita.

Koko taloyhtiössä ei ole minkäänlaista katonreunaa, joten olen ollut onnellinen katon suojasta. Olen keväisin tehnyt kylvöjä ja koulimisia katon alla, kun on se tietty keli, kun sataa vähän, mutta on aurinkoista ja jo riittävän lämmintä, eikä millään raaskisi mennä sisälle.

Oikealla näkyy puutarhakaappini, johon mahtuu paaaaljon ruukkuja, lannoitteita ja pientarpeistoa. Sen ja talon seinän väliin jää vielä mukava aukko, johon saa lapiot ja haravat piiloon.

Lumen alta ei näe, että koko piha on nyt laatoitettu vanhoilla laatoilla ja kokonaisolemus on todella paljon siistimpi!

Ja mitä tärkeintä! Skrollaa alkuun ja vertaa, kuinka hyvin ukko toteutti piirrokseni! Hän päätti itse lyhentää katosta hieman, mutta muuten arkkitehti sai aikalailla toivotunlaisen lopputuloksen.

Koko komeus valmiina. Viel pari vuotta, ja puu on haalistunut samansävyiseksi kuin aita. Hyvin on toiminut jo pari vuotta!

-----------------------------------
Tykkää Puskantakaa-Facebooksivuista, niin saat ilmoituksen uusista blogipostauksista!

KIRJAVINKKI • Hui kotilo!

Tähän mennessä Suomessa ei ole ollut minkäänsorttista kotilo-etana-opasta. Ei sitten minkäänlaista. Netissä kuuluu pitkin kesää avunhuutoja: "Onko tämä lehtokotilo", "Onko tämä nyt se pelätty espanjalainen?". Ja usein vastaus valitettavasti kuuluu "En tiedä, tapa se varmuuden vuoksi".

Onneksi nyt on helpotusta tiedonhakuun. Elokuussa ilmestyi paksu ja kaunis opus "Suomen kotilot ja etanat". Kirjassa esitellään lajeista sekä niiden fyysinen koko, levinneisyysalue sekä vaikka mitä muuta kiinnostavaa. En ollut tajunnut, kuinka paljon kotiloita ja etanoita maassamme on! 

Yksi kirjan kirjoittajista, nilviäistutkija Ilmari Valovirta, kävi työpaikallamme esittelemässä teosta ja kertomassa sen synnystä. Tätä tiedon järkälettä on hänen mukaan valmisteltu 15 vuotta, mutta kuulemma sitä ei olisi voinut julkaista aiemmin. Syy tähän on tekniikka. Pienimmät kotilot ovat alle millimetrin kokoisia, ja koska tekijät halusivat kunnon rakennekuvat kaikista lajeista, piti istua nätisti odottamassa, että sellainen tekniikka kehitettäisiin.

Mutta nyt se aika ja siten myös kirja on täällä! Suosittelen lämpimästi sen hankintaa, sillä nämä mahtavat hyötyeläimet ansaitsevat paikan puutarhoissamme. Aniharva laji on riesaksi puutarhureille ja viljelijöille ja tämän kirjan avulla ne tunnistaa helposti ja varmasti, eikä tarvitse "varmuuden vuoksi" listiä yhtään ainutta puutarhan tuikitarpeellista työmiestä.

Voisi kuvitella, että aiheesta sikiäisi tylsiä, kiinnostavimmillaan limaisia aiheita, mutta tätä kirjaa on ilo selailla!

Olitko kuvitellutkaan, että meiltä löytyy näin monta ja näin kaunista kotiloa! Ja kuvassa on vain murto-osa lajeista.

Kirjoitan muuten kirjasta ihan puhtaasta mielenkiinnosta, en ole saanut edes kirjaa itselleni (kuvaamani kappale on työpaikan omstuksessa). Omasi saat täältä: tibiale.fi tai vaikka prismasta. On ne nilviäiset vaan kiehtovia!

Hengähdystauko

Välillä pitää hengähtää. Loppukesästä puutarha näytti työmaalta, ei huvilta. Uusi kasvihuone ei juuri edistynyt, ja pienetkin edistykset olivat tuskan ja hampaidenkirisyksen takana. Pakko pitää lomaa koko hommasta.

Sain kuitenkin puutarhan peiteltyä talvilepoon. Haravoin lehtiä, jotta herkimmät kasvit saisivat edes jonninmoisen peitteen, jos viime vuoden lumettomuus taas iskee. Viime talvena menetin kaikki bellikseni ja yhtä palloesikkoa vaille kaikki esikkonikin. Nyyh. Nyt on hirmu määrä erilaisia esikoita vauvalassa ja belliksiäkin sain ihanalta Anitalta, jotka ovat syksyn väsymykseni aikana onnistuneet siementämään ympäriinsä. Kesällä ei mikään vihreä onnistunut nostamaan päätään perennojen välistä, siitä pidin kuusveen kera huolen!

Kasvihuone sai syksyllä vielä ensimmäisen koristeensa!

Mökki ei saanut kunnon talvisiivousta. Ruoat pakkasin pikaisesti säilytyslaatikoihin jyrsijöiden ulottumattomiin ja vaatteet ja liinavaatteet tuli raahattua kaupunkiin sikinsokin ikean kassissa. Siinäpä se. Tulkoon talvi.

Sisällä olen kuitenkin intoillut. Muistatteko postauksen ekasta orkideastani, joskus vuosi sitten? No, niinhän siinä kävi. Akvaario tyhjeni ja nyt siihen on hiljalleen nousemassa pieni pala orkideaviidakkoa. Ihana olla jälleen noviisi ja saada kokea ja oppia uusia ja ihmeellisiä asioita!

Perhosia puskee ovista ja ikkunoista!

Ulkomailta lentää erikoisempia yksilöitä vaivihkaa. Hupsis!

Nyt on vihdoinkin sapatti tehnyt tehtävänsä – löysin itseni pinterestistä selailemassa puutarhakuvia. Kyllä mevaan ollaan niin onnekkaita täällä pohjoisessa, kun saamme tämän hiljaiselo-, uudelleenlatautumis- ja inspiraationkeruuvaiheen. Vaikka kuinka ketuttaa kauden lyhyys, niin luulen, että odotus on puoli ruokaa ;) On aikaa palautua puutarhakrapulasta, aikaa kerätä intoa ja inspiraatiota. Jos asuisimme vaikka eteläruotsissa olisi hädin tuskin kasvit peitelty ennenkuin narsissit nousevat. Ei siinä kerkeä toipua.

Mutta! Paljon on toki myös tapahtunut. En ole maannut peittojen alla talvimasennuksen kourissa, vaikka puutarhakengät ovat olleet aika visusti kenkähyllyssä. Kuvia erinäisistä projekteista ja resepteistä löytyy kännykästä, nyt pitää vaan löytää aikaa jakaa ne teidän kanssa.

Ja suurin on edessä talven aikana! Olen aivan sekaisin jännityksestä, vatsassa on perhosia (ei perhosorkideoita kuitenkaan) ja päässä humisee. Välillä tuntuu siltä, kuin olisin vastarakastunut. Kerron kyllä pian, mistä on kyse! Ihan pian! Jeee!

Vielä on kesää jäljellä!

Vaikka aamulla jouduin vetämään puutarhahousut verkkareiden päälle, en vielä suostu päästämään otteeni kesästä. En-en-en! Vielä on herranjestas elokuukin. Joten päivä alkoi kukkien kuvaamisella ja kesäfiilistelyllä.

Syysleimu ja harmaamalvikki pergolaa vasten, namskis!

Komea piikkiputki päätti kukkia viime hetkellä.

Komeamaksaruohon kukinto on hempeä vastakohtana jykevään kasviin.

Syysvuokko se vasta hempeyden perikuva onkin!

Kohmeinen koppis näyttelee värjeään.

Värejä, värejä, ihanaa!! Näistä räiskyvistä väreistä on syksy kaukana!

Esikkokin vielä tarjoaa väriä soikkoratamon alla.

Upea maurinmalva se vaan jaksaa kukkia yhtä holtittomasti.

Punaista tähtiputkea katsoessa läheltä tuntuu, kuin katsoisi räjähtävää ilotulitusta.

Syksyn komeimmat kukat!

Verikurjenpolvi armahtaa kärpäsiä ja työntää uutta kukkaa heille.

Mystinen uutukainen on pian paljastamassa sulojaan.

Ah, lisää ihanaa kurjenpolvea!

Meillä vapaasti leviävä "joulukukka" (kuusveen nimitys), eli ukontulikukka. Säästän aina muutaman taimen
pojan iloksi. Tämä yksilö päätti vahvassa mullassa muuttua kaksivuotisesta yksivuotiseksi!

Uusi kärhö meinaa yllättää kukkasella!

Mårbacka - miten olen voinut elää ilman sinua?

Bellis on kukkinut varhaisesta keväästä asti! Viime talvi oli lumeton ja vei omani,
mutta onneksi sain tämän keväällä ihanata Anitalta.

Pihan komistus, harmaamalvikki, kasvoi lähes parimetriseksi vaikka se siirrettiin viime syksynä.

Vaikka tämä päivänlilja on turhan keltainen minun makuun, on se kyllä kukkinut yli odotusten!

Karpaattienkellokin vielä vaan puskee herttaisia kellojaan.

Jalokello mahtavine nuppuineen antaa aina odottaa itseään,
mutta on ehdottomasti sen väärtti!

Ja vihdoin kaikki pelargonit kukkivat. 

Kierrettyäni pihaa ei ollut epäilystäkään asiasta – kesä on edelleen täällä! Aurinko paistoi niin, että sain kuoria villapaidan yläni. Siitä rohkaistuna otin lapion kaniiseen käteen ja rupesin vihellellen puutarhuroimaan.


---------------------------------
Tykkää Puskantakaa-Facebooksivuista, niin saat ilmoituksen uusista blogipostauksista!

RESEPTi • Toffeinen omenahillo

Puskantakaa-reseptit pyrkivät olemaan ilmastoystävällisiä, 

mutta helppoja ja maukkaita, keskittyen oman sadon hyödyntämiseen. 

Reseptit ovat useimmiten omia sovelluksia jostain löydetyistä resepteistä 

ja pyrin kertomaan lähteen, mikäli se on edelleen muistissa. 

Ikean paperisesta muffinssivuoasta saa hauskan "myssyn" purkille.

Tänä vuonna omenaa tulee aivan simona. Olisi pitänyt karsia raakileita kovalla kädellä, sillä suuresta määrästä johtuen omput ovat pieniä ja putoavat herkästi. Syy suureen satoon oli aivan julmettu kukinta keväällä, omppupuut olivat kuin pilvenhattaroita viikon veran. Sääli, kun en saanut hyvää kuvaa siitä.

Nomutta, omputhan pitää hyödyntää, ja ihanan toffeeinen herkkuhillo on kyllä aivan parasta. Se kruunaa kaiken jäätelöstä paahtoleipään. Itse käytän sitä lakkahillon sijasta leipäjuustonkin kera. Slurps.

Eli tee näin:

Poimi omenoita. Mielellään himppasen ennenkuin ovat aivan kypsiä. Osta hillosokeria. Kaiva kaapista purkkeja ja suurin kattila. Ja eikun toimeen.

Leikkaa omenoista kodat ja muut kovat kohdat pois ja paloittele. Ei tarvitse olla mitenkään pikkukuutiota, itse leikkaan noin 4x4 cm paloiksi. Tai jotain sinnepäin. Ja jätä ihmeessä kuoret sekaan!

Leikkaaminen on puuduttavaa. Jos ei ole seuraa, niin laitan jonkun dokumenttiohjelman pyörimään areenasta.

Täytä kattila omenen paloilla (silleen turhan täyteen tietty, että tippuu reunojen yli kun sekoittaa). Sitten hillosokeria perään. Itse laitan 5 litran täpötäyteen kattilaan suoraan pussista ranneliikkeellä vajaan pussillisen tai koko kilon sokeria, riippuen omenen makeudesta. Sokeria pitää olla paljon, tämä nyt ei ole mikään raakaruoka-terveyspöperö vaan ihan ehtaa herkkua!

Sokeri ja omena ne yhteen soppii, pannaan ne pussauskoppiin!

Laita levy päälle ja kaada desi-pari (kattilan koosta riippuen) vettä päälle. Muuten omput helposti palavat pohjaan alkuvaiheessa. Alussa pitää nimittäin kääntää omenoita koko ajan, kunnes alkavat mehustua. Siihen menee ehkä viitisen minuuttia. Kun mehustuminen alkaa, riittää sekoittaminen silloin tällöin. 

Toffeen maun saat hilloon keittämällä sitä pitkään, ainakin pari tuntia. Väri muuttuu vaaleasta ruskeaksi tai ompun lajikkeesta riippuen punaruskeaksi. Slurps! Voit myös maustaa hillon miten haluat – kanelilla, inkiväärillä tai jopa chilillä. 

Voit myös kypsentää hillon uunissa, jolloin tarvitset ISON uunipadan tai -vuoan. Hilloainekset sinne ja uuniin noin puoleksitoista tunniksi. Välillä tätäkin kannattaa sekoittaa, ettei sokeri pala. Itse koen ongelmallisena riittävän suuren astian löytämisen, jos hilloa alkaa keittämään, niin ei sitä nyt herranjestas tehdä kahta purkkia. 

Kun hillo on muuttunut siirappiseksi ja ruskeaksi voit vielä soseuttaa sen sauvasekoittimella jos haluat tasaisemman hillon. Purkita se sitten kuumana puhtaisiin, kuumennettuihin purkkeihin ja säilytä viileässä. Mitä suuremman satsin teet kerralla, sen ekologisempaa!

Vasemmalla viiden litran kattila, jossa juuri "alkukääntö" meneillään. Oikealla edellinen satsi
kaadettuna kolmen litran kattilaan, melkein purkitusvalmiina.

Itse käytän tiskikoneessa pestyjä purkkeja, jotka kuumennan 175-200 -asteisessa uunissa parisenkymmentä minuuttia ennen purkitusta (käytännössä aika on pidempi kun sitä aina laittaa purkit sinne uuniin ajoissa). Lisäksi keitän kannet kymmenisen minuuttia (vähintään – kattila tulee aina laitettua liedelle liian myöhään). Käytännössä nappaan uunista purkin kerrallaan ja kiehuvasta vedestä pikku pihdeillä yhden kannen kerrallaan sitä mukaan, mitä purkitan. JOS haluaa hienostella, niin purkit voi liottaa vuorokauden verran pelkässä vedessä. Silloin vikatkin pöpöt heräävät ja kuolevat varmemmin uunissa. 

Muista tarkistaa, että kansien keskikohouma on painunut sisälle, kun purkki on jäähtynyt. Minusta on jotenkin kovin tyydyttävä ääni, kun keittiöstä alkaa kuulua "plop" kun ne kannet painuvat sisään.

Jos lykky käy, niin jää tilkka yli, joka on liian pieni purkitettavaksi. Se on heti pakko laittaa kuumalle paahtoleivälle heti kun hillo vaan viilenee niin paljon, ettei polta itseään rakoille. 

Mmmm, ihania oman puun omppuja!

Lyhyesti resepti menee näin:

5 litraa paloiteltuja omenoita

1 kg hillosokeria (maun mukaan)

Pohjalle tilkka vettä

Kiehauta koko ajan sekoittaen kunnes oenat alkavat mehustua, sen jälkeen sekoita välillä. Keitä noin kaksi tuntia, kunnes hillo muuttuu ruskeaksi ja siirappiseksi. Jos haluat sileämmän hillon, käytä sauvasekoitinta ennen purkitusta.



---------------------------------
Tykkää Puskantakaa-Facebooksivuista, niin saat ilmoituksen uusista blogipostauksista!

Kisaväsymys

Vastaistutettu kärhö päätti ilahduttaa kukalla.
Heiveröisellä sellaisella, mutta kuitenkin.

Tähän aikaan vuodesta se iskee, kisaväsymys. Tänä vuonna mausteena taitaa olla pieni puutarhakrapulakin. Kevät mennään huumassa – kaikki kasvaa kuin itsestään, joka päivä uusi kasvi on kukassa, kaupat pursuavat ideoita ja talven pölyjä vielä karistellaan mielestä.

Voi elämä! Miten nämä ovat joutuneet vierekkäin!
Puutarhan kaamein väriyhdistelmä.

Elokuussa alkaa tuntumaan toiselta. Kevytpuutarhuri unohtaa puutarhan tyystin ja suuntaa mielensä lomanjälkeisiin harrastuksiin, tuleehan kevät jälleen ensi vuonna. Mutta himopuutarhuri turhautuu. Hän haluaa takaisin sen keväisen tunteen, lisää huumettaan. Eikä yhtään lohduta, että ollaan löydetty luonnon omaa mielialalääkettä maaperästä. Kun se tunne ei nyt vaan ole läsnä.

Ja toki tiedän syyn. Kesän uhkein kukinta on ohi eikä tätä kasvukautta varten kannata enää rakentaa mitään. Lisäksi on kuukausi uuvuttavaa, lähes taukoamatonta kastelua takana. Joko seison letkun varressa tai murehdin siitä, etten seiso letku kädessä. Ja se kasteleminen on niin maan tylsää. Olen jopa miettinyt hankkivani jonkun äänikirjan puhelimeen, mitä kuunnella kaikkina niinä tuntina, kun seisoo lasittunein silmin tihkuva letku kädessä.

Tästä se on loppukesä tehty!

...ja tästä. Tätä tapahtuu, kun yhden kerran antoi kasteluvastuun miehelle - VAU! 

Päätin aktivilääkitä itseäni. Kasviluettelo käteen ja uusia hankintoja miettimään. Kukinnan hiipumisenhan saa korjattua, mitä näitä syyskukkijoita onkaan? Leimut löytyy, mutta liljoja tai daalioita ei. Olen hermoillut liljakukkoja ja daalioiden juurakoiden hoito talvella ei onnistu, kun ei ole talvehdittamispaikkaa. Mutta entä sitten! Daalioita saa halvalla marketista, eiköhän niitä kerran voi kokeilla. Enkä tietenkään voi arvailemalla tietää iskeekö meille liljakukkoja, kokeilemalla selviää. Saisin sellaista uhkeaa kesäkukintaa elokuullekin, mitä kovasti kaipaan.

Punanenä. Eiku hattu.

Erilaisia punahattuja pitää myöskin saada, sehän on nyt aivan selvää. Yksi perus-sellainen löytyy, mutta se ei riitä. Lisää-enemmän! Syyskukintaongelmaan päätin hakea konkreettista ratkaisua ilmoittautumalla elokuun lopussa järjestettävälle puutarhaseuran matkalle pariin taimistoon sisämaahan. Johan alkaa mieli kohenemaan.

Kasvatuspinta-alan laajentuessa pitänee myös miettiä kastelua uusiksi, jossain vaiheessa vuorokaudessa ei kerta kaikkiaan riitä tunteja tarvittavalle kastelulle. Ehkä niitä terrakotta-kartioita pullon nokkaan, tai tihkuletkuja hyötypuutarhaan. Ja taas pitää karsia niitä hiivatin pikkuruukkuja, niiden kasteleminen on kyllä aina päänvaiva, kun kuivuvat alta aikayksikön. Josko välttyisi pahimmalta kisaväsymykseltä ensi vuonna.

Nyt hengitän syvään ja keskityn sadonkorjuuseen. Keittelen mehuja, purkitan hilloa, siivutan kurkkuja. Löydän zenin uudelleen. Kun syksy saapu ja taas tekee töitä edessäolevaa kautta varten, nousee yleensä innostus jälleen!




---------------------------------
Tykkää Puskantakaa-Facebooksivuista, niin saat ilmoituksen uusista blogipostauksista!