Ihan ihme hillo - eiku marja

Joka kesä pitää olla joku hassu kasvi kokeilussa, josta ei yhtään tiedä, mitä seuraa. Viime talvena kylvin ihmemarjan, wonderberry. Siemenet tilasin briteistä kun tuttavat tekivät kimppatilauksen.

Tässä plantussa on hyötykasville uskomaton 30 päivän itämisaika! Hölmönä kylvin nuo kuivumisherkkiin turveruukkuihin ja kuudesta siemenestä iti lopulta anoastaan kaksi. Olin kyllä jo vähän luovuttanut. Mutta sieltä ne tulivat.

Pikkutaimet näyttivät kovasti paprikoilta. Ja kasvoivat nopeasti tanakoiksi pikkupuskiksi ikkunalaudalla. Toukokuussa kun aloitin karaisun, oli niissä jo ensimmäiset pikkumarjat! Korkeutta plantuilla oli siinä vaiheessa ehkä 35 cm.

Kesän mittaan sain katua, että istutin pensaat kasvihuoneen ovensuun kohdalle. Pituutta noille kertyi parisen metriä ja nuo kaksi pensasta levisivät melkein toiselle puolelle kasvihuonetta. Pakko oli sitoa nuo pensaat narulla tiiviimmin, tai ei olisi päässyt ohi. Nämä siis vaativat suuren tilan!

Satoa kasvarin katossa asti...

Ihmemarja on sukua tomaatille, munakoisolle ja perunalle ja hämmästyttävästi suuri osa suvun edustajista ovat TODELLA myrkyllisiä. Suomessa kasvaa villinä kutakuinkin ihmemarjan kanssa samannäköinen mustakoiso, joka on suhteellisen myrkyllinen. Näitä ei kannata sekoittaa toisiinsa!

Kinkkistä ihmemarjan kohdalla on siis se, että marja on myrkyllinen siihen asti, että se on kunnolla kypsä. Ja siihen menee aikaa. Marja näyttää erehdyttävän kypsältä tooooodella pitkään. Helpoin tapa erottaa raaka marja kypsästä on sen litistäminen. Kun hedelmäliha on lilaa eikä vihreää, on marja kypsä.

Etusormen välissä on raa'an marjan siemeniä, kämmenen puolella kypsää kamaa.

Jos itse kasvi kiinnostaa, niin tässä on siitä enempi tietoa: paisleycarrot.com

Kiehuu, kiehuu.

Ihmemarjan makuhan ei ole juuri minkäänlainen kypsänäkään. Suoraansanottuna aika tylsä ja mitäänsanomaton. Seurasin planttua ensimaistiaisten jälkeen vähän aprikoiden – olisikhan tästä mihinkään? Mutta luotin interwebin lupaukseen hyvästä hillosta ja hoidin homman loppuun.

Sadonkorjuun jälkeen keitin siis helpon hillon:

Yksi osa hillosokeria kolmeen osaan marjaa. Sekaan yhden appelsiinin kuoret ja sen mehu, ainakin se riitti kun tein noin kolmesta litrasta marjaa. Keitetään aika pitkään, tuo on kovin juoksevaa tavaraa, eikä meinaa kiinteytyä millään. Purkitetaan ja annetaan seistä parisen viikkoa.

Tässä näkyy marjan mahtava väri, kun appelsiinin kuori on pinnalla.

Ja tuli muuten hyvää! Ehkä rinnastaisin enempi marmeladiin kuin hilloon, mutta nyt tiedän, mitä talven ajan tulee laitettua paahtoleivälle, nimittäin ihmehilloa. Tämä marmela-hillo sopii varmasti myös erinomaisesti joulutortun tapaisiin leivonnaisiin, missä hillon maku pääsee kunnolla esille.

Kuumensin purkit ennen purkittamista, mutta liian kuumiksi ja yksi purkki sanoi sopimuksensa irti.
Roskiinhan tuo oli heitettävä, ettei tulisi syöneksi lasinsiruja. Nyyh.

Herkku-herkku nam!

Keräsn myös talteen siemeniä oikein kunnolla. Vaan hiiret olivat käyneet popsimassa 95% niistä, mokomatkin!

Koska tämä oli hauska kokeilu, niin ajattelin jakaa keräämäni siemenet sinulle, jos haluat kokeilla tätä erikoisuutta ensi kesänä (niitä jäi onneksi reilusti hiirtenkin jälkeen). Laita Puskantakaa-facebooksivun postauksen alle heppauksesi. Siemeniä riittää kahdeksalle ensimmäiselle. Saat siemenet postittamalla minulle kirjekuoren, jossa on valmis palautusukori itsellesi, tai voit noutaa pussukan minulta. Wonderberryn kylvöaika alkaa kohta olla käsillä, joten heppaa pian!

Resepti • Helppo juustofondue

Tämä resepti on kaukana ekologisesta tai terveellisestä, mutta talvi vaatii pientä juhlaa aina välillä. Tämä ukkoni bravuuri, juustofondue, on ihan parasta suureen tai pieneen juhlaan. Kavereille ollaan useasti tarjottu tätä juhlarokana ja harva ei ole maininnut asiasta jälkikäteen. Viimeksi syötiin fondueta uutenavuotena ihan perheen kesken ennenkuin mentiin ulos katsomaan räiskintää ja tässä siitä teille siitä repsutti kun kerrankin tajusin räpsiä muutaman kuvan.

Paprikajauhe, luomuvalkkari, valkosipulin kynsi, maizenaa ja kolmea eri juustoa: emmental, gruyére ja ritari.

Fonduen teko on kaiken lisäksi helppoa, kunhan vain omistat fonduekeittimen. Vai mikäsennimionkaan. Etkä unohda tarkistaa, onko sitä polttonestettä (sinolia?) ajoissa.

Viinissä pulppuaa mausteet.

Eli hanki nämä, jos teet neljälle:

- kolmea eri juustoa: emmental (puna- tai mustaleimaista), gruyére ja ritari, yhteensä kilon verran, jokaista noin kolmasosan verran painosta.
- 2 dl valkoviiniä
- 1-4 valkosipulinkynttä, maun mukaan
- maizenaa
- paprikajauhetta
- mustapippuria
- vaaleaa patonkia, jos otat esipaistettuja patonkeja, niin kolme patonkia riitää neljälle hengelle.

Paista patonki ja leikkaa se noin 5 cm kuutioihin. Raasta juustot ja hienonna valkosipuli. Sytytä tulitsydeemi ja laita se padan alle.

Kaada valkoviini pataan, perään valkosipuli, mustapippuri ja paprikajauhe.

Odota, että pata lämpiää niin, että seos alkaa pulppuamaan. Silloin lisätään juusto kourallinen kerrallaan sekoitellen. Odota välillä, että juusto sulaa kunnolla.

Kun kaikki juusto on sulanut ja sekin pulppuaa, jää pataan vähän rasvaista lillua, sen saa aisoihin kun päälle ripottelee vähän maizenaa ja sekoittelee pari minuuttia. Säädä tuli pienemmälle ennen ruokailua, ettei herkku pala pohjaan.

Sitten patonkia puikkoon ja eikun dippaamaan! Nam!

Odotetaan, että kuumenee.

Juusto sekaan hiljalleen. Tämä on tuskallisin hetki, joka tuntuu pidemmältä, kuin oikeasti on.

Lillut kuriin maizenalla ja eikun herkuttelemaan!

Valkoviini liottaa juuston rasvan. Jos rasvalillua jää paljon pintaan, oli viiniä liian vähän, laita seuraavalla kerralla enemmän. Viinin alkoholihan kerkeää kiehua pois ennenkuin pääsee maistelemaan, joten tämä on ihan turvallinen ruoka lapsillekin.Moni käyttää ranskanleipää patongin sijasta, mutta taktisesti patonki voitaa, sillä fiksu painaa puikkonsa vähintään yhden kuorireunan, mieluiten kahden läpi. Ei putoa pala. Jos pala putoaa juuston sekaan, niin on erilaisia sääntöjä, mitä pitää tehdä. Juoda kirsikkaviinaa, laulaa laulu tai vaikka mitä. Keksi vaikka oma sääntö!Mutta muista, että tuli ja kuuma, sulanut juusto eivät ole leikin asia! 

Ipana saa aina kaksi tikkua, niin saa laskea toisen lautaselle viilenemään sillä välin, kun kauhoo seuraavaa palaa.

Tykkää Puskantakaa-Facebooksivuista, niin saat ilmoituksen uusista blogipostauksista!

NIKSIPIRKKA • Vauvala

Nyt alkaa taas olla kylvöaika. Oh, talven henkinen selkä taittuu ja saa taas multaa kynsien alle! Tänä vuonna pitää olla varovainen hyötykasvien kylvöissä, sillä se pieni projekti nimeltään kasvihuone ei ole läheskään vamis. Mutta vähän on tietty pakko kylvää perennasiementen ohessa. Viikonloppuna lipsahtikin vajaan parinkymmenen perennalajikkeen jälkeen kuuden chililajikkeen siemenet multiin, hupsis!

Perennasiemenet pullistuivat sisällä muutaman päivän, ja joutavat sitten pihalle. Koitanpa vielä raapia vähän luntakin päälle suojaksi. Sitten vaan odotetaan kevättä. Siellä on montaa lajiketta esikkoa, parvitulpaania ja jopa yhden puun siemeniä.

Kovan tason puutarhaharrastajat puhuvat "vauvaloistaan". "Vauvat" ovat pikkuruiset perennataimet, jotka vaativat hellää hoivaa yhden kasvukauden verran. Olen nähnyt erilaisia vauvaloita, kaikkea sekavasta taimiruukkumerestä portailla vihannespalstalle rajattuun usean metrin kokoiseen säntilliseen taimialueeseen. Tässä on kuitenkin oiva niksi pienempäänkin pihaan, kaivelin kuvat esille parin vuoden takaa.

30.3.2013 - siemenet talvehtivat ulkona, mielellään paksun lumikerroksen alla. 

16.6.2013 - Alkukesästä kun pikkuiset kasvattavat parit kasvulehdet laitan korin pohjalle ja reunoille
sanomalehteä ja täytän mullalla. Vauvala valmis!

Korit on hyvä pitää paahteelta suojattuina, etenkin jos on hiukan laiskempi puutarhuri niinkuin minä. Myös mitä suurempi multatila, sen vähemmän herkästi kuivuu.

2.7.2013 - Hyvin kasvaa akileijat kavereineen!

24.8.2013 Yhden kasvukauden tulos, tadaa!

Olen antanut taimien talvehtia taimikoreissa, vain kaivanut ne perunamaahan talveksi ja heittänyt vähän lehtä päälle. Seuraavaan kevääseen selvinneet taimet vasta lasken selvinneiksi ja istutan penkkeihin.

Siemenet olen tilannut netistä tai vaihtanut tuttavien kanssa. Tavallisissa kaupoissa löytää harvemmin kunnon perennavalikoimaa. Kevät, ala tulla!

Mehikasville oma koti

Viime keväänä uudelleenjärjestellessämme keittiöpuutarhaa mökillä päätimme hävittää minttupenkin. Minttu kasvoi jo pitkälle nurmikkoon ja muutenkin korkeana kasvina näytti aina loppukesästä ärsyttävän ränsistyneeltä (vaikkakin on aivan älyttömän hyvä perhoskasvi). Mutta mitä tilalle?

Paikalla on pari suurta kiveä maan alla, jotka rikkovat nurmen pinnan ja minttupenkki perustettiinkin alunperin peittämään ne ja samalla estämään ruohonleikkurin terien tuhoamisen. Meillä kaiken pitää olla idioottivarmaa.

Paikka on suuren männyn alla, paahteinen ja aika kuiva, eli aika harva kasvi viihtyy sellaisessa. Joten tsädää – mehikko ei ollut vaikea päätös. Eli, rip-rap, mintut veks ja tiilireunaa kehiin.

Sitten, kun projekteja on muutoinkin riittämiin, niin annetaan reiän olla rauhassa pari-kolme kuukautta. Heinäkuun lopulla se näyttääkin tältä. Jippii.

Vaikka perkasin mintut tooodella tarkasti, niin sitä vaan puskee joka raosta. Kangaskaan ei ole tykännyt auringosta.

Kunnon juuriestekangas väliin ja multaa kehiin. Sekoitin kunnolla hiekkaa vahvaan lietemultaan ja muotoilin maakiven esille.

Sitten rakastamaani kivisommittelua! Etenkin, kun kivet ovat naisen liikuteltavia, on tämä niiin hauskaa!

Sitten lisää multaa koloihin ja plantutkin jo ryömivät juuret pitkinä kohti uutta penkkiä!

Hopla! Nyt näyttää avaralta, mutta pitää jättää kasvuvaraa, ettei heti tarvitse olla repimässä penkkiä palasiksi ensi vuonna.

Ihania kattomehitähtiä!

Suikeroneilikka, mikäli en väärin muista. Ehkä muistan väärin. Aivan minimaalinen ja tiivis pieni olio. Sellaiset askartelusimät jos olisi laittanut tuon nokkaan, niin olisi näyttänyt pieneltä eläimeltä!

Lisää ihania kattomehitähiä.

Komeamaksaruohon revin valeistutuksesta juuri, kun kukinto oli alkamassa. Kyllä se selvisi, vaikkei tykännyt siirrosta.

Ylhäältäpäin vastaistutettuna ja -kasteltuna. Saxifragiaa ja mehi- sitä sun tätä. Apua, missä on lajivihkoni!!

Tässä oli ensimmäinen penkki, josta puuhastelujani urheasti sietävä isäni oikein spontaanisti on tokaissut "Mistä tämä tuli, sehän on hieno".

Uuden alku

Etupiha lumen alla.

Etupiha kesällä.

Tähän kohtaan vuotta lienee sopiva kirjoittaa pieni katselmus menneeseen ja tulevaan. Sitä tämä hetki nyt on, todella konkreetisella tavalla.

Loppuvuosi elettiin hilajiseloa puutarharintamalla. Se johtui sekä syysväsymyksestä, että uuden ja ihanan suunnittelusta. Meistä nimittäin tulee talonomistajia! Olen niin innoissani, että en malta housuissani pysyä. Talven aikana muutetaan uuten osoitteeseen, vanhaan -61 rakennettuun keltaiseen puutaloon. Pysymme Helsingissä, mutta tulemme edelleen asumaan metsän reunalla.

Ukko oli sitä mieltä, että minun pitää peustaa uusi blogi taloa varten, mutta minä olen sitä mieltä, että on se talon tuunaaminenkin Puskantakaa-puuhastelua, eikös vain? Eli luvassa on tulevaisuudessa perennapenkkejäkin suurempia projekteja, myös talon sisältä.

Mutta ensin saan kokea ensimmäisen (ja toivottavasti viimeisen) puutarhasta luopumisen aiheuttaman tuskan. Rivaripihammehan ei mikään laaja puutarha ole, mutta on se kuitenkin rakas.

Täällä olen opetellut puutarhuroinnin salat. Hiljalleen muokannut kaaoksesta mieleiseni puutarhan. Kokeillut, harjoitellut, onnistunut ja epäonnistunut.

Juuri nyt piirtelen karttaa puutarhasta uusille omistajille (jotka tuntuvat erinomaisen mukavilta ihmisiltä), jotta voivat tunnistaa kasvit jos/kun haluavat. Huokailen vähän väliä; kauniita kiviä ollaan kuljetettu milloin mistäkin hämäräperäisestä paikasta auton jouset pohjassa. Taponlehtimeri ja mahtavat kuunliljat kaikki olen saanut Annelta ja miljoona ihanaa perennahelmeä olen saanut Anitalta. Variegata-ratamo, jonka sain Suvilta on piiloutunut laattojen rakoihin. Akileijat ja esikot olen itse kasvattanut siemenestä ja viiniköynnöskin kasvaa varmaan satoikään ensi kesänä, sitäkään ei päästy koskaan maistamaan.

Monesta on pelastettu pala turvaan, mutta kaikkeahan ei voi kaivaa maasta mukaan. En usko että rakkaani, kaksimetrinen japaninvaahtera nousisi enää. Sitä tulee kova ikävä. Se ostettiin kun kuusvee oli vauva. Kuljetettiin alkukesän auringossa läheisestä rautakaupasta kotiin lastenrattaissa. Tänne jää hirmu määrä muistoja ja väistämättä vähän kirpaisee.

Pikkuruinen rakas metsäpuutarhani.

Vanhaan ei kuitenkaan voi tarrautua. Seuraava puutarha tulee olemaan täysin erilainen, nykyinen saa jäädä muistoihin pikkuisena metsäpuutarhahelmenäni.

Uudessa osoitteessa tulee kestämään kauan, ennenkuin ollaan siinä vaiheessa, että voisi puhua puutarhasta. Edes puolivalmista ei tule olemaan pitkään aikaan. Ensin pitänee syventyä taloprojekteihin kuten lattioiden uusimiseen, keittiön entisöintiin, hengittävien sisämaalien valintaan ja moneen muuhun uuteen ja jännittävään!

Ja kaiken tämän lisäksi ensi kesä tulee olemaan täysin poikkeuksellinen, sillä vietämme sen todella erikoisessa ja kauniissa paikassa. Siitä lisää kesällä sitten.

Siinä oli menneisyyttä ja suurta tulevaa kerrakseen! Hyvää tulevaa vuotta sinullekin, rakas lukija. Olet minulle tärkeä!

-Alix-


Tähän loppuun tulee pitkä ja sekalainen kuvakavalkadi muistoja rivaripihastamme...

Ipana auttoi puutarhassa jo vuoden ikäisenä. Kissat olivat kokeeksi pihassa,
mutta eihän siitä mitään tullut...

Kohta piti jo saada oma mutakko...

Näin se ipana nukkui päivät pienenä, satoi tai paistoi.

Yrttipenkin lievästi sademetsäinen fiilis.

Kevätlehtiä.

Rakas japaninvaahtera talviasussaan.

Vauva ensimmäisen kesänsä jälkeen vuonna 2009.

Ipana 2v-synttäreillään vuotta myöhemmin.

Tänä keväänä valmistunut kiveys ja japaninvaahteran alusen siistintä. Tulipa siitä juuri mieleiseni!

Sama alunen alkukesästä. Itse kylvetyn akileija McKanan ensimmäinen kukka.

Anitalta saatuja ihania palloesikoita.

Se hullu maa-artisokka, joka ei talttunut mullanvahdolla eikä edes laatoittamalla sen päälle.

Juuri sopivan villi alue talon edustalle, isojen mäntyjen alle.

Ihana kevätkaihonkukka.

Taponlehtivauvoja, aaaaw!

Kaikenmaailman hullut siemenprojektit mäntyjen suojissa.

Se hullu narsissi, joka aina puskee vartta helmikuussa.

Ipanan puuhastelut.

Lisää ipanan puuhasteluja.

Ipanan keltainen penkki.

Enkä ikinä unohda ihanat hääjuhlamme! Kuvat ovat ottaneet Silja.

Ja vihoviimeiseksi pieni pilkistys ensi vuoteen: 

Pian ovi aukeaa!